Unohduin katsomaan eilen illalla Kadonneen Jäljillä -ohjelmaa. Nuorimies löysi espanjalaisen isänsä, ja samalla kymmeniä uusia sukulaisia. Itkivät ja nauroivat, halailivat ja suukottelivat, nuoret ja vanhat. Siinä vaiheessa, kun isä sanoi pojalle "olen ikävöinyt sinua", purskahdin itkuun, joka melkein salpasi hengen.

Niin olen kaivannut minäkin. Isää. Perhettä. Sukulaisia. Sisaruksia. Ihmisiä, jotka tuntisivat minut läpikotaisin, tietäisivät historiani, ja silti hyväksyisivät minut. Ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitsisi esittää mitään.